Miljoona ajatusta...

Satatuhatta ajatusta,
kimpoamassa seinistä.
Miljoonien kohdalla
raja menee rikki.
Onko enää mahdollistakaan
löytää yksittäistä ajatusta
miljoonien joukosta?
Jatkanko etsimistä
pimeydessä...?

Mikä minä olen kertomaan...

Keskittymällä toista kuuntelemaan,
minun itseni ei tarvitse kertoa
elämäni tarinaa.
Huomata,
miten suhtautuminen muuttuu.
Ensin uteliaisuudeksi,
lisäkysymysten tulvaa,
sitten hiljaisuudeksi ja vertailuksi,
lopulta kateudeksi,
jopa kaikesta siitä,
joka on särkenyt sydämeni...

Vahvuus...

Olen rangaissut itseäni
kaikki nämä vuodet
sairastumalla vahvuuteen.
Olematta koskaan niin vahva,
kuin halusin olla,
ja samaan aikaan,
kaukana
hukuin itseni herkkyyteen...

Yksityiseen Helvettiin...

Rakastamalla muita
rakastin itseäni vähiten,
päätyen lopulta
pimeään pisteeseen,
jossa mikään ei riittänyt,
johon kaikki upposi
ja johon
lopulta hukuin,
yksityiseen Helvettiin,
yksinäisyyteen...

Kuin lapsi...

Olen kuin lapsi,
joka vasta opettelee kävelemään,
kompastun varmasti,
haavoitun rumasti,
mutta haavoituin minä ennenkin,
pahasti...

Intohimoa herättämässä...

Intohimoa herättämässä,
mielen liikkeitä ihmettelemässä.
Leimahduksia,
sammumisia
ja nyt uudelleen herättelemistä.
Miten mielellä onkaan niin suunnaton voima
halusta huolimatta
pettää keho ja tunteet,
sammua silloin,
kun eniten,
haluten ja tarviten,
jättää kylmäksi,
molemmat...

Haluaisin kadota tuuleen...

Haluaisin kadota tuuleen,
pois kaikesta,
pois itsestä
ja sen puutteista.

Etsin sitä,
joka tekee minusta minän,
iloa, naurua ja intohimoa...

Risteys...

Ymmälläni seisten,
ympyräristeyksessä,
josta tiet lähtevät säteittäin eri suuntiin,
osaamatta valita,
kuin odottaisin jonkun nostavan minut ylös,
työntävän oikealle tielle
kuitenkin tietäen,
ettei kukaan toinen
voi tehdä valintaa
kulkea tielle puolestani.


Niinpä odotan risteyksessä
oikeaa hetkeä edetä,
jättää kaikki taakseni,
jotta
en joutuisi päivästä päivään
odottamaan samassa pisteessä
viileästi analysoiden
itseni huonosti tuntien,
peläten
ja
itkien sitä,
etten löydä itseäni uudelleen...

Pahinta kaikesta...

Haluan ilon taas pulppuavan minusta luonnostaan,
naurun hersyvän aidosti ja suruttomasti,
intohimon valtaavan sisimpäni ja
juovuttavan minut elämästä ja ihmisistä
ilman hämmennystä,
perääntymistä,
haluan itseni takaisin,
kuin silloin ennenkin.

Miten ihminen voi olla näin ristiriitainen
epämääräinen
ja
kadoksissa?

Ja pahinta kaikesta,
tämä viileä intohimottomuus
on saanut minut täysin tolaltani,
vieraaksi itselleni...

Viileä intohimottomuus...

Olen pukenut ylleni
viileän intohimottomuuden,
asustanut
sen ilon ja naurun puutteella.

Nyt vasta huomasin,
miten kauan olen pukeutunut
näihin samoihin vaatteisiin,
jossa kaikki tukevat toisiaan,
mutta eivät minua...